Kansalaisten kokonaisturvallisuus kärsii, kun järjestöjen toimintaedellytykset heikkenevät
Järjestökentällä ollaan jälleen uuden edessä, eikä kyse ole tällä kertaa sopeuttamistoimista vaan mannerlaattojen kokoisista muutoksista. Järjestöjen rahoitusta ollaan leikkaamassa noin 100 miljoonaa euroa. Ylätasolla muutos johtuu pitkälti kansantalouden yleisestä heikosta tilasta, nykyisen hallituksen arvolinjauksista sekä kentän sisäisistä kilpailuasetelmista.
Järjestöt ovat useilla tavoin pyrkineet tekemään näkyväksi sitä, miten leikkaukset tulevat vaikuttamaan eri ihmisryhmien hyvinvointiin. Tulevaisuusnäkymä on vähintäänkin huolestuttava ja saa miettimään, tulisiko tätä tilannetta tarkastella poikkeustilana, jonka myötä tulisi tehdä valmius- ja varautumissuunnittelua erityisesti kansalaisten psykososiaalisen tuen turvaamiseksi jatkossakin?
Tämän tekstin lopusta löydät linkkejä kirjoituksiin aiheesta.
Poikkeustilanteet vaativat poikkeustoimia
Siirrytään hetkeksi aluetason konkretiaan ja otetaan avuksi tulevaisuudenmuistelu- työkalu: Järjestökentän toiminnan olennainen heikkeneminen on todettu poikkeustilanteeksi, jolle pitää tehdä jotain, sillä ihmisiltä alkaa hävitä olennaista apua ja tukea, jota julkinen sektori ei pysty tarjoamaan. Kärjistynyt pahoinvointi ja virhekysyntä sosiaali- ja terveyspalveluissa kasvaa ja alkaa vaarantaa lainmukaista hoitoon pääsyä.
Järjestöyhteistyötä tekevät ihmiset niin alue- kuin kansallisella tasolla lyövät viisaat päänsä yhteen ja hyvinvointialueille perustetaan järjestöjen osaamis- ja tilannekeskuksia pelastamaan tilanne. Osaamiskeskukset yhdistävät niin järjestöjen kuin julkisen sektorin toimialojen mukaista toimintaa ja tilannekeskusten tarkoitus on seurata sitä, minkälaisia vaikutuksia järjestöjen toimintaedellytysten supistamisella on, jotta jatkossa olisi enemmän tietopohjaa ratkaista vaikea tilanne kansalaisten ja kansantalouden etujen mukaisesti.
Muutaman kuukauden päästä alkaa syntyä dataa, joka ohjaa niin järjestöjen kuin julkisen sektorin toimintaa siltä osin, mitä suoraan kentältä nousevat indikaattoritiedot kertovat ihmisten hyvinvoinnin, terveyden ja turvallisuuden heikkenemisestä. Tilannetta arvioidaan ja toimenpiteitä suunnitellaan yhdessä, mikä lisää yhteistä ymmärrystä kunkin toimijatahon luonteesta ja erityistehtävästä. Todetaan, että ratkaisun on oltava kaksitasoinen: kumppanuusrakenteita ja rakenteissa tapahtuvaa tekemistä. Vähitellen kelkkaa saadaan käännettyä, kun tiedon ja tietoperusteisen päätöksenteon avulla pystytään fokusoimaan tekemistä resurssiviisaasti, tukien asukkaiden hyvinvointia ja vähentäen eriarvoisuutta.
Autonomia ei ole individualismia – oma selusta on toisen selkänoja
Esimerkkini on uusi ja kärjistetty, mutta aihe vanha ja sitäkin sensitiivisempi. Järjestökentän rakenteiden tiivistämistä ehdotellaan ajoittain niin sisäisesti kuin ulkoapäin. Verkostojärjestöt on hyvä esimerkki siitä, mitä hyötyjä sateenvarjon alla olosta on myös pienelle toimijalle. On kuitenkin selvää, että mitä enemmän järjestösektorin rahoitusta ja tukea leikataan, sitä enemmän toimijoilla on luonnollisesti tarvetta turvata oma selustansa.
Käytännössä kyse on työyhteisöistä, joissa jokaisella tekijällä on merkitystä. Toimintaa halutaan turvata ihmisille, joiden hyvinvointia ja terveyttä tietyn toiminnan loppuminen uhkaa heikentää. Kaikkea tätä tulee pohtia yhdessä, niin kansallisesti kuin alueellisesti.
Päätöksentekijöiden ei kannata leikata järjestöiltä kaikessa hiljaisuudessa olennaista osaa niiden rahoituspohjasta ottamatta ensin selvää, mitä vaikutuksia leikkauksilla on. Toisaalta järjestöjen on kyettävä toiminnallaan vastaamaan ihmisten aitoon tarpeeseen. Pitää kysyä itseltä ja toisilta: Mitä voisimme oikeasti yhdistää ja tehdä yhdessä? Mistä pidämme kiinni, jos emme halua yhdistää voimiamme? On kyettävä luomaan turvallisia tilanteita, joista syntyy aito kumppanuuden kokemus. Kumppanuudella ja riittävällä sopimisella turvataan myös vaikuttavaa tekemistä. Alueille syntyviä järjestöyhteistyön asiakirjoja voidaan käyttää tässä sopimusalustana.
Lempeän anarkismin aika on nyt
Keskeinen kysymys juuri nyt on: miten järjestöjen avustuspohjan olennainen heikkeneminen tulee konkreettisesti vaikuttamaan niiden elinvoimaan? Tähän liittyen on pohdittava erityisesti: mitä keinoja kansalaisyhteiskunnalla on selvitä niin, että ne pystyvät edelleen toteuttamaan ydintoimintaansa eli ihmisten hyvinvoinnin, terveyden ja turvallisuuden selkänojana toimimista?
Yksi alusta pohdinnoille on ollut Kansalaisjärjestöstrategian laatiminen, joka on edennyt toimeenpanosuunnitelmavaiheeseen. Sen puitteissa on tarkoitus keventää järjestö- ja vapaaehtoistoimintaa koskevaa ylimääräistä sääntelyä, selvittää mahdollisuuksia kehittää kansalaisjärjestöjen omaa varainhankintaa sekä parantaa hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan vuorovaikutusta.
Tämän työstön ohessa on yhdessä järjestöjen ja julkisen sektorin osallistujien kesken todettu, ettei valtionhallinnossa ole riittävää alueellista ymmärrystä järjestöjen toimintaan ja erityisasiantuntijuuteen. Lisäksi juuri järjestetyssä, Osallisuus- ja järjestöyhteistyön seminaarissa nousi vahvasti esille, että vastaava tieto- ja ymmärrysvaje koskee niin ikään hyvinvointialueiden johtoa ja luottamushenkilöitä. Järjestöjen sote-muutostukitiimi toivookin kumppaneilleen rohkeutta yhteiseen tulevaisuudenmuisteluun, innostaen lempeään anarkismiin: Mitä itse tein muutoksen hyväksi? Onko jokin teko, josta olet erityisen ylpeä (vaikka salaisesti)? Saitko jostakin tukea? Miten paransitte kumppanuuden avulla toistemme turvallisuudentunnetta? Mikä muutoksen lopulta mahdollisti? Toivottavasti saimme olla mukana.
Muutostukiblogia kirjoittavat järjestöjen sotemuutostuen asiantuntijat
Niina Salo
järjestöasiantuntija,
Järjestöjen sote-muutostuki
Etelä-Pohjanmaa|Kanta-Häme|Pirkanmaa
Artteli-kumppanuusyhdistys ry
+358 45 277 4607|niina.salo(at)artteli.fi
